Kommunerna ansvarar för att ordna behandlingen av avfall som uppkommer vid boende samt kommunalt avfall som uppkommer inom kommunens förvaltnings- och serviceverksamhet. Kommunen ansvarar också för kommunalt avfall som uppkommer i en affärslokal, om det samlas in tillsammans med avfall från boende eller kommunens förvaltnings- och serviceverksamhet. Dessutom ansvarar kommunen för det avfall från företagsverksamhet som samlas in inom det regionala sopsugsystemet, när systemet huvudsakligen betjänar boendet.
På basis av kommunens sekundära avfallshanteringsansvar ska kommunerna tillhandahålla avfallshanteringstjänster också för avfall från företag och offentlig verksamhet, om tjänsten inte rimligen finns att tillgå på marknaden. En förutsättning för detta är att avfallet lämpar sig för behandling i det kommunala avfallshanteringssystemet och att aktörer som begär servicen har handlat i enlighet med avfallslagen när de begärt servicen. Om värdet av avfallshanteringstjänsten överstiger 2000 euro per år, ska avfallsinnehavaren använda Materialtorget som upprätthålls av Motiva för att påvisa bristen på service.
Europeiska unionen har sex avfallsdirektiv som styr avfallshanteringen: avfallsdirektivet, direktivet om förpackningar och förpackningsavfall, direktivet om deponering av avfall och direktiven om uttjänta fordon, om batterier och ackumulatorer samt om avfall som utgörs av eller innehåller elektriska och elektroniska produkter. Syftet med direktiven är att förenhetliga medlemsstaternas avfallspolitik och skapa ramar för det framtida utvecklingsarbetet. Avfallsdirektivet är det viktigaste direktivet med tanke på den kommunala avfallshanteringen.
Syftet med avfallsdirektivet är att minska mängden avfall som uppkommer och öka återanvändningen och materialåtervinningen. Avfallsdirektivet fastställer prioriteringsordningen för avfallshanteringen: förebyggande, förberedelse för återanvändning, materialåtervinning, annan återvinning och bortskaffande.
Nya mer ambitiösa mål lades till avfallsdirektivet sommaren 2018. Striktare mål fastställdes för materialåtervinning och förberedelse för återanvändning av kommunalt avfall och förpackningsavfall samt för minskning av behandlingen av kommunalt avfall på avstjälpningsplatser. I lagpaketet preciseras dessutom definitionerna av avfall samt uppföljningen och spårbarheten av transport av farligt avfall och annat avfall. Medlemsländerna är skyldiga att utarbeta och verkställa program för att minska avfallet och dess skadlighet. Finland ligger uppskattningsvis knappt ett år efter EU: s tidsplan för genomförandet.
Avfallslagen ses över för att motsvara EU:s reviderade avfallslagstiftningspaket och i synnerhet materialåtervinningen måste utökas väsentligt. Målet för hela EU är att 55 % av det kommunala avfallet ska återvinnas år 2025, 60 % år 2030 och 65 % år 2035. Därför föreslås flera åtgärder i den nuvarande avfallslagen för att målen ska nås. Utkastet till regeringsproposition var på remiss våren 2020 och avsikten är att propositionen ska överlämnas till riksdagen för behandling i slutet av 2020. De främsta ändringsförslagen är följande:
1. I avfallsförordningen föreskrivs om miniminivån för skyldigheten att separatinsamla avfall för materialåtervinning (bioavfall, småmetall, metall-, glas-, kartong- och plastförpackningar).
a. Vid varje fastighet i tätort med fem eller fler lägenheter avsedda för boende ska nyttoavfall samlas in separat, med en övergångsperiod på två år efter lagens ikraftträdande.b. Separat insamling av kommunalt avfall som uppkommer inom kommunernas förvaltnings- och serviceverksamhet samt övrig offentlig verksamhet och näringsverksamhet ska ordnas för varje fastighet i en tätort eller i ett detalj- eller generalplanerat område för service, turism eller arbetsplatser inom en övergångsperiod på 1 år, om det uppkommer avfall i sådana mängder som överskrider den veckovisa kilogräns som anges i förordningen.
c. Kravet på separat insamling av bioavfall från boende skärps 3 år efter lagens ikraftträdande i varje bostadsfastighet i tätorter med över 10 000 invånare. Den separata insamlingen av bioavfall kan ersättas med hushållskompostering.
2. Det dubbla systemet för avfallstransport slopas inom två år för avfall som samlas in för återvinning och för blandavfall inom fem år och man övergår till avfallstransport som konkurrensutsätts av kommunen. Det föreslås att det dubbla systemet ska kvarstå i fråga om transport av slam från slamavskiljare och slutna tankar.
3. Kommunerna och förpackningsproducenterna åläggs en skyldighet att i samar-bete ordna insamlingen av förpackningsavfall från boende, så att förpacknings-producenterna svarar för 80% av kostnaderna för den totala förpackningsavfallshanteringen. Kommunerna ordnar separat insamling av förpackningsavfall i fastigheter och förpackningsproducenterna betalar kommunerna ersättningar för insamlingen och transporten på basis av ett riksomfattande samarbetsavtal. Kommunen överför den ersättning som den fått för att sänka avfallsavgifterna för invånarnas förpackningsavfall.
Kommunerna ansvarar för avfallshanteringen, eftersom den klassificeras som en nödvändighetstjänst. Avfallshanteringen ska fungera under alla förhållanden, vid alla tidpunkter, på alla områden samt på lika villkor för kommuninvånarna. Ägarstyrning avser åtgärder genom vilka kommunen i enlighet med kommunstrategin, ägarpolitiken och kommunens mål medverkar i förvaltningen och verksamheten i ett dotterbolag, en intressesammanslutning eller en samarbetsorganisation. Genom ägarstyrningen ska det ses till att hela kommunkoncernens intresse beaktas i verksamheten.
Kommunen har fyra slags roller och uppgifter när det gäller att ordna avfallshanteringen:
Genom ägarstyrningen inom avfallshanteringen formuleras kommunernas gemensamma syn och målbild för utvecklingen av avfallshanteringen och styrningen av serviceproducenterna. Kommunförbundet rekommenderar att varje kommun utser en kontaktperson för detta arbete och utarbetar en samarbetsmodell för utveckling av avfallshanteringen tillsammans med samarbetskommunerna, avfallsverket och avfallshanteringsmyndigheten med regelbundna möten.
Läs mer i handboken om ägarstyrning inom avfallshanteringen (på finska) Opas jätehuollon omistajaohjaukseen.
De kommunala avfallshanteringsföreskrifterna baserar sig på 91 § i avfallslagen (646/2011), enligt vilken kommunen får "utfärda för verkställigheten av avfallslagen behövliga allmänna föreskrifter som är påkallade av de lokala förhållandena och gäller kommunen eller någon del av den". Avfallshanteringsföreskrifterna är ett instrument för verkställandet av avfallslagen.
De kommunala avfallshanteringsföreskrifterna bereds och godkänns av den kommunala avfallshanteringsmyndigheten i enlighet med 23 § i avfallslagen. Rekommendationen är att avfallsverket och företrädare för alla de kommuner i det område där avfallshanteringsföreskrifterna ska tillämpas deltar i utarbetandet av föreskrifterna. Det finns skäl att bland annat involvera tillsynsmyndigheterna. Vid behov förs diskussioner också med producentsammanslutningar och privata avfallshanteringsföretag. Dessutom ska bestämmelserna om att ge möjligheter till inflytande enligt 41 § i förvaltningslagen följas i beredningen.
Genom de kommunala avfallshanteringsföreskrifterna kan man till vissa delar precisera verkställigheten av bestämmelserna i avfallslagen eller allmänna föreskrifter som statsrådet meddelat med stöd av dem. Det är inte nödvändigt att i avfallshanteringsföreskrifterna upprepa bestämmelser som ingår i olika lagar och förordningar. Kommunens bestämmanderätt gäller främst avfall som omfattas av kommunens skyldighet att ordna avfallshantering och som definieras i 32 § i avfallslagen. Genom avfallshanteringsföreskrifterna fastställs bland annat leveransplatserna för det avfall som kommunen ansvarar för. I avfallshanteringsföreskrifterna kan man däremot inte ålägga till exempel näringsidkare sorterings- och insamlingsskyldigheter eller bestämma vart avfall från näringsverksamheten ska levereras.
I handboken beskrivs processen för utarbetande av avfallshanteringsföreskrifter samt villkoren för utfärdande av föreskrifter. En modell för föreskrifternas struktur och exempelinnehåll för de olika paragraferna samt en anvisning om utarbetandet av en informativ allmän del ingår i handboken.
Utarbetande av avfallshanteringsföreskrifter, version som kan omarbetas.
Enligt principen för producentansvar ansvarar produktens tillverkare eller importör för avfallshanteringen av vissa produkter och för tillhörande kostnader. Producentansvaret omfattar förpackningsavfall, returpapper, kasserade däck, skrotfordon, avfall som utgörs av eller innehåller elektriska eller elektroniska produkter samt ackumulatorer och batterier. Producentansvaret baserar sig på avfallslagen och de förordningar av statsrådet som utfärdats med stöd av den och som gäller de olika typerna av producentansvar.
Förpackningsavfall uppkommer av förpackningar av plast, kartong, glas, metall och trä. Producenter inom förpackningsbranschen är förpackare och importörer av förpackade produkter vars omsättning är minst en miljon euro. I Finland finns det fem godkända sammanslutningar av förpackningsproducenter som har ett gemensamt servicebolag Finlands Förpackningsåtervinning RINKI Ab.
På dryckesförpackningar tas det ut skatt. Skatt tas dock inte ut på förpackningar som ingår i ett pantbaserat retursystem och som kan fyllas på nytt eller återvinns som råvara. I Finland fungerar systemet med pantsatta returflaskor väl i samband med butikerna.
Med returpapper avses tidningar, tidskrifter, kontorspapper och andra därmed jämförbara pappersprodukter som har kasserats. För avfallshanteringen av dessa produkter ansvarar producenten. Producentansvaret ligger hos dem som yrkesmässigt tillverkar eller importerar tryckpapper och annat papper som används för tillverkning av pappersprodukter. I Finland finns två godkända producentsammanslutningar för returpapper.
Fastighetsinnehavaren ska för returpapper ordna behövliga utrymmen och uppsamlingsredskap för varje bostadsfastighet och varje sådan fastighet där det finns kontor eller produktions- eller servicefunktioner. Skyldigheten gäller dock inte fastigheter som är belägna i ett småhus- eller glesbygdsområde (med småhus avses hus med en eller två bostäder). I dessa områden har producenten ordnat insamlingen på de regionala mottagningsplatserna. Producenten ska på sin bekostnad ordna transport av returpappret från fastigheten och den regionala insamlingsplatsen. Av fastigheten tas det alltså inte ut någon avgift för tömning av insamlingskärlet eller för papperstransport.
Producentansvaret för däck gäller samtliga däck för motordrivna fordon eller övriga fordon och maskiner. Producenter är de som yrkesmässigt tillverkar eller importerar däck eller däckförsedda fordon eller maskiner eller regummerar däck. I Finland finns en producentsammanslutning för kasserade däck, Suomen Rengaskierrätys Oy.
Producentansvaret gäller personbilar, skåpbilar och jämförbara fordon. Det gäller den som tillverkar eller yrkesmässigt importerar fordon eller yrkesmässigt förmedlar fordon som förs in i landet i en inhemsk användares namn. Den sista ägaren av ett skrotfordon är skyldig att föra skrotfordonet till en mottagningsplats som ordnas av producenten eller producentsammanslutningen. I Finland finns en godkänd producentsammanslutning för fordon, Suomen Autokierrätys Oy.
Producentansvaret gäller nästan alla elektriska/elektroniska produkter som är avsedda för professionellt bruk och för konsumenter. Producentansvaret för elektriska och elektroniska produkter gäller dem som framställer eller importerar elektriska eller elektroniska produkter och dem som saluför produkterna under eget varumärke. Det finns fem godkända producentsammanslutningar inom branschen.
Alla importörer och tillverkare av batterier och ackumulatorer omfattas av producentansvaret. En producent av ackumulatorer och batterier är en finsk importör eller tillverkare som introducerar batterierna eller ackumulatorerna på den finska marknaden. Butiker som säljer batterier och ackumulatorer ska avgiftsfritt ta emot alla förbrukade bärbara batterier och ackumulatorer av konsumenterna. Det finns fyra producentsammanslutningar som sköter producentansvaret för batterier och ackumulatorer.
Det avfall som hör till kommunens avfallshanteringsansvar ska i regel överlåtas till den kommunala avfallshanteringen. Lagen gör det dock möjligt att avvika från huvudregeln enligt vilken kommunalt avfall som uppkommer inom kommunens förvaltnings- och serviceverksamhet på ansökan kan lämnas utanför den kommunala avfallshanteringen. Det bör noteras att möjligheten till undantag är fastighetsspecifik, inte allmän.
Undantag kan exempelvis sökas av en liten kommunal filial som är hyresgäst i en privat affärsfastighet, där avfallet främst kommer från näringslivet och där fastighetsägarens sköter avfallshanteringen.
Avfallshanteringsmyndigheten behandlar ansökan och kan bevilja undantag om det som helhet betraktat är befogat för ordnande av fastighetens avfallshantering. En förutsättning är att det leder till ett minst lika gott slutresultat med tanke på prioriteringsordningen som vid kommunal avfallshantering och detta inte medför någon fara eller skada för miljön eller hälsan. Undantag kan under de förutsättningar som anges i 42 § i avfallslagen beviljas också för en sådan fastighet där endast kommunalt avfall uppkommer.
Avfallsinnehavaren ska söka undantag för varje enskild fastighet och förutsättningarna för beviljande av undantag bedöms för varje fastighet separat. Beslutet fattas för viss tid, högst fem år.
En avfallsinnehavare som blivit beviljad undantag ska årligen lämna uppgifter till den kommunala avfallshanteringsmyndigheten om typen och mängden av avfall som uppkommit i verksamheten och om leveransplatserna och behandlingssättet. Avfallsinnehavaren har rätt att när som helst återansluta sig till den kommunalt anordnade avfallshanteringen och då är kommunen skyldig att tillhandahålla avfallshanteringstjänster.
Möjligheten till undantag gäller inte avfall från boende. Undantag kan därmed inte beviljas boendetjänster inom kommunens förvaltnings- och serviceverksamhet, till exempel skolors internat eller socialväsendets boenden och serviceboenden.
För kommunerna och deras avfallsanläggningar är det ändamålsenligt att bibehålla hanteringen av kommunalt avfall som en helhet för att avfallshanteringssystemet ska vara kostnadseffektivt. I allmänhet är det inte förenligt med kommunens eller dess avfallsanläggnings intresse att hanteringen av kommunalt avfall splittras på det sätt som avses i 42 §. Undantag kan dock i enskilda fall vara befogade för fastighetsinnehavarens övriga avfallshantering och med tanke på prioriteringsordningen.
Vid bedömningen av förutsättningarna för undantag granskas respektive fastighets avfallshantering separat. Något beslut om undantag kan alltså inte fattas allmänt för ett större område i kommunen vad gäller en avfallsproducents olika verksamheter. Varje fall bör granskas separat. Sammantaget ska man dock beakta fastigheternas och deras gemensamma avfallshantering i sin helhet, och arrangemanget kan vid behov omfatta ett större område eller flera fastigheter.
Det är sökandens uppgift att utreda om förutsättningarna uppfylls eller inte. Enbart en skriftlig ansökan utan utredningar räcker inte som underlag för beslutsfattandet. Till ansökan måste bifogas en (preliminär) plan för avfallet och andra omständigheter på fastigheten. Av planen ska framgå
Den kommunala avfallshanteringsmyndigheten ska enligt myndighetsprincipen begära nödvändiga tilläggsutredningar för ansökan och bistå sökanden när denna kompletterar ansökan.
När tillräckliga planer och utredningar med jämförelsematerial har lämnats in, ska myndigheten höra kommunens avfallsanläggning i syfte att utreda om den kommunala avfallshanteringen kan erbjuda en tjänst som är på samma nivå och som leder till ett lika bra slutresultat med tanke på prioriteringsordningen. Det är avfallshanteringsmyndigheten som tillsammans med avfallsanläggningen ska utreda alternativen.
Avfallsmyndigheten kan också själv påverka avfallshanteringen till exempel genom att ändra avfallshanteringsföreskrifterna eller skräddarsy den kommunala avfallshanteringen så att den bättre bemöter till exempel sjukhusens behov. Det räcker dock inte med att enbart ändra avfallshanteringsföreskrifterna när tjänsten också ska kunna skötas av en avfallsanläggning. Avfallshanteringstjänsten kan exempelvis bygga på frivillig separat insamling och på ett för ändamålet planerat serviceblock utan de skyldigheter till separat insamling som anges i avfallshanteringsföreskrifterna. I sådana fall kan det dock behövas nya avgiftsgrunder för ändamålet i avfallstaxan, om sådana inte finns från tidigare.
Undantag kan beviljas om förutsättningarna för ansökan enligt 42 § i avfallslagen uppfylls och avfallsanläggningen inte kan erbjuda motsvarande service som den alternativa avfallshantering som lagts fram i ansökan. Principen om ändamålsbundenhet i förvaltningen begränsar myndighetens prövning också i dessa förhållanden, det vill säga att undantag i regel bör beviljas om slutresultatet med tanke på sökandens övriga avfallshantering och prioriteringsordningen är bättre än den kommunala avfallshanteringen. Vilket arrangemang som är bäst granskas objektivt utifrån avfallshanteringen, prioriteringsordningen, miljövården samt miljö- och hälsoskyddet. Avfallsmyndigheten har en diger uppgift då/eftersom den representerar den kommunala avfallshanteringssynen och för sin del svarar för att den kommunala avfallshanteringen är effektiv och fungerande.
Om man söker undantag enligt 42 § i avfallslagen och i något skede planerar föra sitt kommunala avfall till den kommunala avfallshanteringen med stöd av kommunens skyldighet att ordna avfallshantering i andra hand kan det inte anses föreligga grunder för att bevilja undantag. Då avviker man ju inte från kommunens ansvar, utan endast en del av servicekedjan överförs på privata aktörer, avfallstransportbolag. Det kan alltså inte beviljas undantag för övergång från kommunalt ansvar till avfallshantering i andra hand (s.k. TSV-avfall).
Ett beslut måste motiveras på ett heltäckande sätt, vare sig det är positivt eller negativt. För att man ska kunna göra det måste beslutet bygga på ett tillräckligt material. I sammanhanget kan det behövas jämförelsetabeller. Hur jämförelsen byggs upp beror på avfallshanteringssystemen.
Trots att avfallshanteringsmyndigheten i och med detta måste föra regelbundna förhandlingar med avfallsanläggningen om alternativ för att producera tjänsterna, är det avfallshanteringsmyndigheten som tar beslutet helt självständigt och behöver till exempel inte avfallsbolagets understöd för ett positivt beslut. Om avfallsanläggningen förordar ansökan, kan detta fungera som utgångspunkt, men beslutet förutsätter en utredning av avfallsanläggningen om varför motsvarande service inte är möjlig i form av kommunal avfallshantering.
Ändring i beslutet söks genom förvaltningsbesvär hos den regionala förvaltningsdomstolen. Vid ett negativt beslut har sökanden besvärsrätt, och vid ett positivt beslut har åtminstone avfallsanläggningen besvärsrätt.
Rakennusten hävittäminen polttamalla on lähtökohtaisesti poikkeuksellinen menettely. Rakennusten hävittämiseen polttamalla liittyvät määräykset kuuluvat kunnan ympäristönsuojelumääräyksiin, joissa voisi olla perusteltua kieltää rakennusten hävittäminen polttamalla.
Perustusten varassa kiinteästi seisova rakennus ei yleensä ole jätettä, vaikka se olisi saanut purkuluvan. Rakennuksesta puretut osat sen sijaan luokitellaan jätteiksi. Koska rakennus itsessään ei yleensä ole jätettä, se ei siten kuulu jätelain soveltamisalan piiriin (katso HE 199/2010 jätelaiksi 3 §:n perustelut). Mikäli rakennusta pidettäisiin jätteenä, voisi sen polttamiseen tulla sovellettavaksi Valtioneuvoston asetus jätteiden polttamisesta (151/2013). Siten kokonaisten rakennusten polttamista ei käsitellä poikkeamispäätöksenä jätehuoltomääräyksistä eikä asia kuulu kunnan jätehuoltoviranomaisen toimivaltaan. On huomattava, että kun rakennus on poltettu tai palanut, jäänteeksi jääneet materiaalit ovat purkujätettä ja kuuluvat asianmukaisen jätehuollon piiriin.
Rakennusten hävittäminen polttamalla kuuluu juridisesti kahden eri viranomaisen, ympäristönsuojeluviranomaisen ja rakennusvalvontaviranomaisen, itsenäiseen toimivaltaan. Rakennusten polttaminen voitaisiin ja tulisikin lähtökohtaisesti kieltää kunnan ympäristönsuojelumääräyksissä. Rakennuksen hävittäminen polttamalla on verrannollinen rakennuksen purkamiseen, joten se vaatii ns. purkuluvan rakennusvalvontaviranomaiselta. Rakennusten hävittäminen polttamalla on poikkeuksellista ja se soveltuu lähinnä vain niihin hallittuihin tapauksiin, joissa pelastustoimi voi käyttää rakennusta harjoituskohteena.
Purkuluvan saadakseen rakennuksen omistajan tulee olla yhteydessä rakennusvalvontaviranomaiseen, joka tarkastelee maankäyttö- ja rakennuslain nojalla, onko rakennuksen purkaminen ylipäätään mahdollista. Purkulupaa tarkastellaan vain maankäyttö- ja rakennuslain näkökulmasta ja siinä ei oteta kantaa purkamismenettelyyn. Olisi hyvä, että rakennusvalvontaviranomainen toteaisi päätöksessään tai muussa kirjelmässään, että purkamisluvalla tai purkamisilmoituksella ei ole vielä ratkaistu, onko polttaminen ympäristönsuojelulainsäädännön kannalta sallittua.
Suunnitellusta poikkeuksellisesta rakennuksen polttamisesta tulee antaa tieto hyvissä ajoin kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle, joka tarkastelee polttamisen edellytyksiä poikkeamisena ympäristönsuojelumääräyksistä. Mikäli rakennusten polttamisesta ei ole olemassa ympäristönsuojelumääräystä, saattaa tulla kyseeseen myös ympäristönsuojelunlain (527/2014) 120 §:n (Poikkeuksellinen tilanne muussa kuin luvanvaraisessa, ilmoituksenvaraisessa tai rekisteröitävässä toiminnassa) nojalla toiminnasta vastaavan tekemä ilmoitus ympäristönsuojeluviranomaiselle. Ympäristönsuojeluviranomainen voi harkita ympäristönsuojelulain 180 §:n mukaisen yksittäisen määräyksen antamista pilaantumisen ehkäisemiseksi.
Ympäristönsuojeluviranomaisen on hyvä tiedottaa jätehuoltoviranomaista asiasta, koska mahdollisen polttamisen seurauksena syntyy myös purkujätettä. Polttamislupaan tarvitaan pelastuslaitoksen ilmoitus siitä, että se aikoo käyttää kohdetta harjoituksiin. Muuten ei poikkeamisia tai lupia ole syytä myöntää. Jotta asian käsittely ei olisi käytännössä kohtuuttoman hankalaa, tulisi käytännössä viranomaisaloitteisesti ohjata asia näihin eri käsittelyihin yhden hakemuksen tai ilmoituksen perusteella.
Kunnat ja apteekit toimivat yhteistyössä lääkejätteiden keräämisessä ja asiasta on sovittava. Kuntaliitto, Suomen Kiertovoima KIVO ja Suomen Apteekkariliitto ovat laatineet sopimusmallin toimijoiden käyttöön.
Kuntien on järjestettävä asumisessa ja maa- ja metsätaloudessa syntyneiden vaarallisten jätteiden hyödyntäminen tai käsittely, jollei ole kysymys kohtuuttomasta määrästä. Tällaisia jätteitä ovat mm. lääkejätteet.
Lääkejätteiden kerääminen kuntalaisilta tapahtuu koko maassa useimmiten apteekkien välityksellä. Apteekit ovat jo pitkään hoitaneet kunnan vastaanottotehtävää kotitalouksissa syntyneiden lääkejätteiden osalta. Apteekit ovat tällöin sopineet toiminnasta kuntien kanssa. Kuntaliitto pitää tärkeänä, että kunnat tai kuntien jätelaitokset ja apteekit toimivat jatkossakin yhteistyössä lääkejätteiden keräämistoiminnassa. Em. järjestelmää voidaan pitää sekä asukkaiden että myös kunnan vaarallisten jätteiden jätehuollon kannalta tarkoituksenmukaisena. Asukkaiden on helppoa tuoda vanhentuneet lääkejätteensä apteekkeihin, ja jätelaitosten kannalta apteekit ovat turvallisia vastaanottopaikkoja. Järjestelmä on kattava ja siten lääkejätteiden loppukäsittely tapahtuu asianmukaisesti.
Kuntaliitto, Suomen Kiertovoima KIVO ja Suomen Apteekkariliitto ovat yhdessä laatineet apteekkien, kuntien ja jätelaitosten käyttöön sopimusmallin kotitalouksien lääkejätteiden keräämisestä (päivitetty 2013). Suositus on, että sopimusmallia käytetään lääkejätteiden keräämisestä sovittaessa. Vuonna 2019 tuotettiin yhdessä keräystä järjestävien toimijoiden eli apteekkien ja kuntien jätelaitosten käyttöön myös tarkentava ohje lääkejätekeräyksestä.
Apteekit toimivat lääkejätteiden osalta jätteiden keräyspisteinä kunnan jätelaitosten puolesta (nimissä ja lukuun sopimuksen perusteella). Kuntien jätelaitokset hyötyvät yhteistyöstä siten, ettei niiden tarvitse itse järjestää erillistä lääkejätteiden vastaanottopistettä. Asiakas saa palauttaa lääkejätteensä maksutta apteekkiin, joka toimii kunnan lukuun vastaanottopisteenä. Apteekista jätelaitos toimittaa lääkejätteet eteenpäin vaarallisten jätteiden käsittelyyn. Apteekeille ei tule aiheutua kuluja kotitalouksien lääkejätteiden noudosta. On kohtuullista, että keräämispalvelujen tarjoamisen vastapainoksi apteekit saavat laittaa lääkejätteen joukkoon vähäisiä määriä omia lääke- ja kemikaalijätteitään sopimuksessa määritellyissä puitteissa. Suomen Apteekkariliiton selvitysten valossa apteekeissa syntyy nykyisin omia kemikaalijätteitä varsin vähän. Lähinnä kemikaalijätteitä syntyy muutamissa ns. sopimusvalmistusapteekeissa, jotka valmistavat lääkkeitä muille myyntiin.
Ohje lääkejätekeräyksestä 2019
Toimijoiden käyttöön: sopimus lääkejätteiden vastaanotosta ja noudosta 2019
Jos kunnat ovat perustaneet yhteisen jäteyhtiön kunnallisen jätehuollon operatiivisiin tehtäviin, yhteinen jätehuoltoviranomainen eli käytännössä jätehuoltolautakunta on pakollinen.
Jätehuoltolautakunnan vastuukunnasta jäsenistä ja muista toimintaan liittyvistä asioista sovitaan kunnallisen jäteyhtiön osakaskuntien valtuustojen hyväksymässä sopimuksessa. Tässä sopimuksessa ei sovita jätteenkuljetusjärjestelmästä, jätteiden käsittelyjärjestelmästä tai jäteyhtiön tehtävistä tms. Vastuukunta hyväksyy jätehuoltolautakuntaa koskevan johtosäännön.
Yhteiseen jätehuoltolautakuntaan kootaan kaikki jätehuollon viranomaistehtävät, kuten jätehuoltomääräysten ja jätetaksan hyväksyminen, jätemaksuihin liittyvä päätöksenteko sekä mahdolliset jätteenkuljetusjärjestelmäpäätökset. Päätösvaltaa ei voida jättää osakaskuntaan.
Osakaskunnat ovat tilanneet yhdyskuntajätehuollon kuntien yhteiseltä jäteyhtiöltä, kun ne ovat perustaneet sen ja hyväksyneet yhtiöjärjestyksen ja osakassopimuksen. Osakaskunnat ovat tilaajia. Osakaskunnat käyttävät tilaajan puhevaltaa ja omistajaohjausta yhtiökokouksessa (käytännössä jossain määrin myös hallituksen kokouksessa, vaikka se ei juridisesti oikein olekaan omistajaohjauksen paikka). Jätelautakunta ei ole tilaaja eikä käytä omistajaohjausta.
Osakaskunnat ovat siirtäneet vastuun yhdyskuntajätehuollon operatiivisesta järjestämisestä jäteyhtiölle siten kuin yhtiöjärjestyksessä ja osakassopimuksessa on sovittu. Jäteyhtiö päättää operatiivisesta toiminnasta, kuten jätteenkäsittelyjärjestelmien (energiahyödyntämisen, kompostoinnin, mädättämisen tms.) valinnasta yhtiöjärjestyksen ja osakassopimuksen perusteella. Jätelautakunta ei voi muuttaa yhtiöjärjestystä tai osakassopimusta eikä päättää operatiivisesta toiminnasta, kuten jätteenkäsittelyjärjestelmien valinnasta. Yksittäinen osakaskunta ei voi päättää jätteenkäsittelyjärjestelmän valinnasta eikä muuttaa sopimuksia. Osakaskunnat yhdessä, yleensä yksimielisinä voivat muuttaa yhtiöjärjestystä ja osakassopimusta ja muuttaa jäteyhtiönsä tehtäviä yhdyskuntajätehuollossa.
Jätteenkuljetusjärjestelmästä päättäminen kuuluu jätehuoltolautakunnalle. Asiasta ei voi sopia lautakuntasopimuksessa tai jäteyhtiön osakassopimuksessa. Päätöstä ei voi jättää osakaskuntaan. Jätteenkuljetusjärjestelmä voi olla erilainen eri kunnissa ja eri alueilla. Myös sekajärjestelmät ovat mahdollisia. Osakaskunnan kannanotto kuljetusjärjestelmään ei sido jätehuoltolautakuntaa, mutta se voi ottaa kannanoton ja sen perustelut huomioon jätelain sallimissa puitteissa.
Jätehuoltolautakunta hyväksyy jätetaksan. Jätetaksan hyväksymistä varten jätehuoltolautakunta tarvitsee jäteyhtiöltä yksityiskohtaista tietoa kustannuksista ja palvelurakenteesta. Käytännössä saattaa olla tarpeen, että jäteyhtiö laatii oman ehdotuksensa jätetaksaksi. Saatujen tietojen perusteella jätelautakunnan alaiset viranhaltijat valmistelevat taksaehdotuksen jätelautakunnan hyväksyttäväksi.
Jätetaksan mukaisten jätemaksujen kertymällä on katettava jäteyhtiön kustannukset kunnallisen lakisääteisen yhdyskuntajätehuollon hoitamisessa. Jätehuoltolautakunta voi jätelain sallimissa puitteissa itsenäisesti määritellä maksupolitiikan ja perittävien maksujen nimikkeet, kohteet ja suuruuden, mutta ei voi hyväksyä laillisesti taksaa, jolla ei katettaisi yhtiön toimintaa jätelain, yhtiöjärjestyksen ja osakassopimuksen nojalla. Lisäksi jätemaksuilla pitää kattaa myös jätehuoltolautakunnan toiminnasta vastuukunnalle aiheutuvat kustannukset.
Jätelaissa on säännös perusmaksusta, jolla katetaan sellaisia kustannuksia, joita ei voida suoraan määritellä jätteen määrän ja laadun perusteella eli esim. ns. ilmaispalveluista aiheutuvat kustannukset (vaarallisten jätteiden jätehuolto, hyötyjätehuolto, jäteneuvonta) sekä jätehuoltoviranomaisen kustannukset.
Muuten jätemaksun perusteena on jätteen määrä ja laatu sekä sen jätehuollosta aiheutuneet kustannukset. Jätemaksunimikkeitä voivat olla esim. tyhjennysmaksu, kuljetusmaksu, käsittelymaksu, vastaanottomaksu, aluekeräyspistemaksu. Lisäksi taksassa voidaan määritellä esim. lisämaksuja hankalasta tyhjennyksestä aiheutuvien lisäkulujen kattamiseksi, esim. jos jäteastia on kaukana paikasta, johon jäteautolla pääsee.
Jätetaksassa on syytä eritellä erikseen ne maksut, jotka peritään kunnan toissijaisen jätehuoltovastuun nojalla yritysjätteen jätehuollosta (ns. TSV-jäte). Näiden maksujen kertymällä on pitää kattaa tästä palvelusta aiheutuvat kustannukset.
Taksaan ei laiteta jäteyhtiön markkinaehtoisesta palvelusta perittäviä maksuja. Niiden osalta jäteyhtiö voi halutessaan hyväksyä oman hinnaston. Markkinaehtoista jätehuoltopalvelua ei saa subventoida julkisoikeudellisen jätemaksun kertymästä.
Kiinteistönhaltijan järjestämässä jätteenkuljetuksessa jätteenkuljetusyrittäjä laskuttaa yleensä suoraan kiinteistöiltä yksityisoikeudellisen kuljetusmaksun tai tyhjennysmaksun, joka sisältää myös käsittelyn osuuden. Hinta ei perustu jätetaksaan, vaan kiinteistön ja yrittäjän väliseen sopimukseen. Jätehuoltolautakunta ei voi määrätä yksityisoikeudellista kuljetushintaa tai tyhjennysmaksua kiinteistönhaltijan järjestämässä jätteenkuljetuksessa.
Jätehuoltolautakunta määrää yksittäiset jätemaksut maksuunpantaviksi jätetaksan perusteella. Tätä varten jätehuoltolautakunta tarvitsee tietoja jäteyhtiöltä ja jätteenkuljetusyrityksiltä sekä asiakasrekisterin. Asiakasrekisteri ja lakisääteinen kuljetusrekisteri voivat olla samassa. Käytännössä saattaa olla tarpeen, että jäteyhtiö laatii oman ehdotuksensa jätemaksujen määräämistä varten, esim. maksuunpanoluettelon tyhjennysmaksuista. Tietojen perusteella jätelautakunnan alaiset viranhaltijat valmistelevat asian päätettäväksi. On yleensä tarkoituksenmukaista delegoida jätemaksuja koskeva päätösvalta jätelautakunnan alaiselle viranhaltijalle.
Kiinteistönhaltijan järjestämässä jätteenkuljetuksessa voidaan jätteen käsittelymaksu periä siltä kuljetusyritykseltä, joka tuo jätteen käsittelyyn. Vaihtoehtoisesti käsittelymaksu voidaan näissä tapauksissa periä kiinteistönhaltijalta kuljetusyrityksen ajolistan perusteella tehdyn maksuunpanoluettelon perusteella. Jätelautakunta päättää perimistavasta esim. taksan hyväksymisen yhteydessä.
Jätemaksut voi laskuttaa jätelautakunnan tai sen alaisen viranhaltijan maksun määräämistä koskevan päätöksen eli esim. ns. maksuunpanoluettelon perusteella myös yksityisoikeudellinen taho, kuten kuntien jäteyhtiö tai yksityinen laskutuspalvelujen tuottaja. Jätemaksut voidaan määrätä maksettavaksi suoraan jäteyhtiölle jätetaksassa. Näin on käytännössä yleensä tehty.
Tällaisessa järjestelyssä jäteyhtiö tilittää vastuukunnalle jätehuoltolautakunnan kustannuksiin tarvittavan summan sovittavalla tavalla. Sopimusmääräys voi olla lautakuntakuntasopimuksessa. Siitä voitaneen sopia myös erikseen jätelautakunnan, vastuukunnan ja jäteyhtiön kesken. On myös mahdollista määrätä ja laskuttaa jätehuoltolautakunnan kustannusten kattamiseksi perittävä perusmaksu erillisenä muista jätemaksuista niin, että se maksetaan jätelautakunnan/vastuukunnan tilille. Em. ei liene perusteltua, mikäli perusmaksu kattaa myös muita kuluja kuin viranomaiskuluja, esimerkiksi aluekeräyspisteiden jätehuoltoa.
Juridisesti voisi olla mahdollista järjestää jätemaksujen kulku niinkin, että ne määrätään ja laskutetaan maksettavaksi jätehuoltolautakunnan/vastuukunnan tilille ja niiden kertymästä jätehuoltolautakunta/vastuukunta tilittää jäteyhtiölle sen kustannuksiin tarvittavan summan sovittavalla tavalla. Tämäkään ei useimmiten liene perusteltua.
Kunnat ovat antaneet operatiivisen vastuun yhdyskuntajätehuollosta omistamalleen yhtiölle, joka suunnittelee ja toteuttaa jätehuollon ja arvioi, mitkä ovat toiminnan kustannukset. Jätehuoltolautakunta hyväksyy taksan, jonka mukaisilla maksuilla nämä kustannukset on mahdollista kattaa.
Jätelaissa on säädetty roskaamiskiellosta ja roskaajan velvollisuudesta puhdistaa roskaantunut alue. Jätelain mukaan ympäristöön ei saa jättää jätettä, hylätä konetta, laitetta, ajoneuvoa, alusta tai muuta esinettä eikä päästää ainetta siten, että siitä voi aiheutua epäsiisteyttä, maiseman rumentumista, viihtyisyyden vähentymistä, ihmisen tai eläimen loukkaantumisen vaaraa tai muuta niihin rinnastettavaa vaaraa tai haittaa (roskaamiskielto).
Roskaaminen ei edellytä sitä, että olisi kyse jätteistä tai arvottomista esineistä. Tilanteeseen sisältyy kuitenkin tietyssä määrin esineen hylkääminen niin, ettei siitä ole asianmukaisesti huolehdittu. Jotta olisi kyse roskaamisesta, tulee edellä todetun haitallisen seurauksen, kuten esim. epäsiisteyden olla todennäköinen.
Jätelain mukaan roskaaja on velvollinen poistamaan roskaavan esineen tai aineen ympäristöstä ja muutoinkin siivoamaan roskaantuneen alueen. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi määrätä roskaajan tai muun puhdistamiseen velvollisen siivoamaan roskaantuneen alueen. Jos roskaaja laiminlyö siivoamisvelvollisuutensa, kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi määrätä alueen haltijan siivoamaan roskaantuneen alueen.
Asemakaava-alueella alueen haltijan toissijainen siivoamisvelvollisuus on ehdoton. Asemakaava-alueen yms. ulkopuolella edellytetään, ettei alueen haltijan siivoamisvelvollisuutta ole pidettävä kohtuuttomana. Jos ns. muun alueen haltijan siivoamisvelvollisuutta voidaan pitää kohtuuttomana tai haltija laiminlyö siivoamisen, siivoamisvelvollinen on kunta.
Jos roskaajaa ei saada selville tai tavoiteta taikka jos roskaaja ei huolehdi siivoamisvelvollisuudestaan, siivoamisvelvollinen on jätelakiin kirjatun ns. toissijaisen velvollisuuden perusteella
1) maantien, yksityisen tien, radan tai sataman pitäjä alueella, joka on roskaantunut tien, radan tai sataman käytöstä;
2) virkistykseen yleisesti käytettäväksi tarkoitetun alueen haltija tai ulkoilu- tai moottorikelkkareitin pitäjä alueella, joka on roskaantunut alueen tai reitin käytöstä;
3) yleisötilaisuuden järjestäjä tilaisuuteen varatulla ja sen välittömässä läheisyydessä olevalla alueella, joka on roskaantunut tilaisuuden johdosta, tai alueen haltija, jos tilaisuus järjestetään hänen suostumuksellaan eikä tilaisuuden järjestäjä huolehdi siivoamisvelvollisuudestaan;
4) jätteen vastaanottopaikan pitäjä sille varatulla ja sen välittömässä läheisyydessä olevalla alueella, joka on roskaantunut paikan käytöstä;
Lisäksi maantien, yksityisen tien, radan tai sataman pitäjän, virkistykseen yleisesti käytettäväksi tarkoitetun alueen haltijan, ulkoilu- tai moottorikelkkareitin pitäjän taikka yleisötilaisuuden järjestäjän on järjestettävä roskaantumisen ehkäisemiseksi alueella riittävä jätteen keräys ja muut jätehuollon palvelut. Se tarkoittaa, että esimerkiksi virkistysalueilla on oltava riittävästi yleiseen käyttöön tarkoitettuja roskiksia, joita tyhjennetään määrävälein.
Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi tehostaa siivoamismääräystä hallintopakolla eli uhkasakolla tai teettämisuhalla. Säännös edellyttää aina kiellon tai määräyksen antamista (päävelvoite). Käytännössä teettämisuhka lienee menettelynä nopein tapa saada roskaantunut alue siivotuksi. Tällöin kunnalla on kuitenkin oltava siivousta varten voimavarat eli esim. henkilökuntaa tai varoja budjetoituna siivoustyön maksamiseksi. Kustannukset peritään sitten siivoamisvelvolliselta jälkikäteen. On syytä kuitenkin harkita, käytetäänkö teettämisuhkaa, jos siivoamiskustannusten perityksi saaminen roskaajalta on epätodennäköistä eikä yleinen etu vaadi tilanteen oikaisemista. Uhkasakko saattaa olla kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen kannalta käytännöllisempi tehoste erityisesti silloin, jos velvoitettu taho on maksukykyinen.
Mikäli ympäristönsuojeluviranomainen päätyy päätöksessään siihen, että toissijainen siivoamisvelvoite on muun kuin asemakaava-alueen haltijalle kohtuuton, niin kunnan on siivottava roskaantunut alue. Kunnalla on jätelain mukaan myös siivoamisvelvoite, mikäli alueen haltija laiminlyö siivoamisvelvollisuutensa. Jos kunta ei tätä tee, alueellinen elinkeino-. liikenne- ja ympäristökeskus voi määrätä kunnan siivoamaan alueen jätelain nojalla.
Kunnalla on asianosaisena valitusoikeus kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen sellaisesta päätöksestä, jossa on päätetty, että toissijainen siivoamisvelvollisuus on roskaantuneen alueen haltijalle kohtuuton ja siivoamisvastuu siirtyy kunnalle. Lisäksi kunnalla on valitusoikeus alueellisen elinkeino-. liikenne- ja ympäristökeskuksen siivoamismääräystä koskevasta päätöksestä.
Kohtuuttomuuden harkintaan vaikuttaa roskaamisasioissa lähinnä se, onko kiinteistön haltija voinut vaikuttaa roskaantumisen tapahtumiseen tai pyrkinyt aktiivisesti estämään roskaantumista, tai onko alueen uusi haltija ollut tai olisiko hänen pitänyt huolellisena ostajana olla tietoinen alueella olevista mahdollisesti roskaavista esineistä. Kohtuuttomuuden harkintaan ei siten vaikuta se, onko menettely ollut vireillä ja merkittynä kiinnitysrekisteriin taikka se, onko esim. pakkohuutokaupassa todettu kiinteistöllä olevat esineet.
Jos roskaantuminen tapahtuu alueella, joka kokemuksen mukaan on altis roskaantumaan, alueen haltija olisi yleensä velvollinen huolehtimaan siivoamisesta ja pyrkimään estämään roskaantumista esimerkiksi puomittamalla tie tai aitaamalla alue. Sen sijaan viranomaisen voisi olla kohtuutonta velvoittaa haltija siivoamaan esimerkiksi roskaantunut vesialue, koska tällaisen alueen roskaantumista on usein vaikea ehkäistä ja jätteillä voidaan roskata etäisiäkin alueita. Samoin yksityisen voi olla kohtuutonta siivota roskaantunut alue esimerkiksi, jos roskamäärä on suuri eikä alueen haltija ole voinut kohtuullisin toimin ehkäistä roskaantumista. Vähäisen roskaamisen olisi alueen haltija kuitenkin velvollinen siivoamaan, jos roskaajaa ei tavoiteta.
Muuta kuin asemakaava-aluetta koskevassa mahdollisessa päätöksessä syytä käsitellä ja perustella myös kohtuuttomuutta koskeva asia, johon puhdistamiseen velvoitetulla alueen haltijalla on mahdollista hakea muutosta valittamalla päätöksestä.
Kunnan ei välttämättä kannata ryhtyä oma-aloitteisesti vapaaehtoisiin siivoamistoimiin, ellei yleinen etu, esim. pohjaveden pilaantumisriski tai merkittävä maisemahaitta, vaadi kunnalta pikaisia toimenpiteitä. On kuitenkin tapauksia, joissa yleinen etu vaatii ripeitä toimia. Niissäkin tapauksissa on yleensä kuitenkin syytä käynnistää päätösmenettelyt, yrittää saada teettämisasia päätökseen ja periä kustannuksia suoraan ulosottoteitse vastuulliselta taholta. Vähintään viranomaisen tulisi tehdä nimenomainen päätös siitä, että yleisen edun vaatiessa roskaantunut alue siivotaan ja kustannukset pyritään perimään jälkikäteen oikeusteitse roskaajalta. Roskaantuneen kiinteistön haltijan kanssa on mahdollisuuksien mukaan suositeltavaa sopia asiasta.
Kunnan vapaaehtoinen siivoaminen voinee kohdistua lähinnä täysin arvottomiin roskaaviin esineisiin, joita voidaan selkeästi pitää jätteinä. Ilman määrämuotoista päätöksentekoa ei ole syytä ryhtyä siivoamiseen. Roskaaja saattaa pitää roskaavia esineitä rahanarvoisina tavaroina, joiden pois viemisestä hän saattaa esittää korvausvaatimuksia. Yhteiskunnan varoilla tapahtuva roskaantuneen alueen vapaaehtoinen puhdistaminen saattaa myös tuottaa alueen omistajalle huomattavaa hyötyä nostamalla kiinteistön arvoa, eikä yhteiskunnan varoja saada välttämättä roskaajalta takaisin.
Jätelain mukaan sillä, jonka oikeutta tai etua asia saattaa koskea, on oikeus panna roskaantumista koskeva asia alueellisessa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksessa tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa. Jos joku on saattanut asian vireille kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa kirjallisesti, asia täytyy yleensä käsitellä ja tehdä päätös, johon tulee liittää valitusosoitus ja joka tulee antaa tiedoksi vireillepanijalle ja muille asianosaisille.
Hallintolain mukaan asia pannaan vireille kirjallisesti ilmoittamalla vaatimukset perusteineen. Viranomaisen suostumuksella asian saa panna vireille myös suullisesti. Kirjallinen vireillepano on kuitenkin suositeltavin. Suullisenkin ilmiannon tai valituksen johdosta saattaa kuitenkin olla tarpeen käynnistää viran puolesta roskaamisasian käsittely.
Jos asian vireillepanijaa ei voida pitää asianosaisena tai muuna jätelain mukaisena vireillepanoon oikeutettuna tahona, voidaan asia päättää jättää tutkimatta. Yleensä silloinkin pitäisi asiassa tehdä päätös, johon liitetään valitusosoitus. Jos viranomainen tällaisen vireillepanon vuoksi tutkii asian viran puolesta ja antaa siitä siivoamismääräyksen, viranomaisen ei ole tarpeen tehdä erillistä tutkimatta jättämispäätöstä.
Eräissä tapauksissa jätelain roskaamissäännösten sijasta on järkevää soveltaa maankäyttö- ja rakennuslakiin kirjattuja rakennuksen ympäristön kunnossapitoa ja ulkovarastointia koskevia säännöksiä. Lain mukaan rakennus ympäristöineen on pidettävä sellaisessa kunnossa, että se täyttää jatkuvasti terveellisyyden, turvallisuuden ja käyttökelpoisuuden vaatimukset eikä aiheuta ympäristöhaittaa tai rumenna ympäristöä. Rakennettu ympäristö on pidettävä rakennusluvan mukaisessa käytössä ja siistissä kunnossa. Jos rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään, kunnan rakennusvalvontaviranomainen voi määrätä rakennuksen korjattavaksi tai sen ympäristön siistittäväksi.
Maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan ulkovarastoinnista, että asemakaava-alueen ulkopuolella varastointi on ulkosalla järjestettävä niin, ettei se turmele tieltä tai muulta yleiseltä kulkuväylältä tai alueelta näkyvää maisemaa taikka häiritse ympäröivää asutusta.
Jos henkilö toimii maankäyttö- ja rakennuslain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesti tai laiminlyö säännöksiin tai määräyksiin perustuvan velvollisuutensa, kunnan rakennusvalvontaviranomainen voi päätöksellään velvoittaa henkilön oikaisemaan annetussa määräajassa laiminlyöntinsä. Viranomainen voi tehostaa määräystä tai kieltoa uhkasakolla tai teettämisuhalla.
Vaarallisella jätteellä tarkoitetaan jätelain mukaan jätettä, jolla on palo- tai räjähdysvaarallinen, tartuntavaarallinen, muu terveydelle vaarallinen, ympäristölle vaarallinen tai muu vastaava ominaisuus (vaaraominaisuus). Jäte voi siis kemiallisen tai muun ominaisuutensa takia voi aiheuttaa erityistä vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle.
Jätedirektiivin liitteessä III on lueteltu ominaisuudet, jotka tekevät jätteistä vaarallisia, sekä kyseisten ominaisuuksien arvioinnissa käytettävät kriteerit. Jäte on vaarallista, jos sillä on yksikin komission asetuksessa ((EU) N:o 1357/2014) määritelty vaaraominaisuus. Lisätietoa jätteen luokittelusta vaaralliseksi jätteeksi saa Ympäristöministeriön oppaasta Jätteen luokittelu vaaralliseksi jätteeksi – päivitetty opas (Ympäristöministeriön julkaisuja 2019:2)
Jätteen luokittelun lähtökohtana on EU:n jäteluettelo, joka on pantu Suomessa täytäntöön jäteasetuksen liitteessä 4 (Valtioneuvoston asetus jätteistä (179/2012)).
Jäteluettelossa on kolmenlaisia nimikkeitä:
Jätenimikkeet on jaettu luettelossa kaksinumeroisten pääotsikoiden ja nelinumerotason alaotsikoiden alle. Jokaisella jätenimikkeellä on kuusinumeroinen tunnusnumero. Jos jäte on vaarallinen jäte, tunnusnumeron jälkeen on merkitty tähti (*).
Jäteluettelo on pääasiassa tarkoitettu ammattimaisten jätetoimijoiden, yritysten ja viranomaisten käyttöön. Jätteen ominaisuuksien tunteminen on yleensä tarpeen jätteen asianmukaisen käsittelytavan määrittämiseksi, tai jätteen pakkaamiseksi ja merkitsemiseksi oikein kuljetusta varten.
Tavallisimpia kotitalouksissa syntyviä vaarallisia jätteitä ovat mm. erilaiset liuottimet, maalit, raskasmetalliparistot, loisteputket, lääkejätteet, kylmälaitteet, TV- ja tietokonenäytöt sekä jäteöljy. On tärkeää, ettei näitä jätteitä heitetä sekajätteen joukkoon, vaan ne toimitetaan asianmukaiseen vastaanottopaikkaan käsiteltäväksi erikseen.
Kunnan jätehuoltovastuulle kuuluu asumisessa ja maa- ja metsätaloudessa syntyvän vaarallisen jätteen hyödyntäminen ja käsittely, jollei kysymys ole kohtuuttomasta määrästä jätettä. Vaarallinen jäte on toimitettava kunnan järjestämään vastaanottopaikkaan. Lääkejätteet toimitetaan apteekkiin, jonka kanssa kunnalla on sopimus vastaanotosta. Yleensä kuntien jätelaitokset vastaanottavat asumisen vaaralliset jätteet maksutta. On huomattava, että osa asumisen vaarallisista jätteistä kuitenkin kuuluu tuottajavastuun piiriin (erityisesti sähkö- ja elektroniikkaromu SER). Sähkö- ja elektroniikkaromua ja paristoja voi palauttaa tuottajien järjestämiin keräyspisteisiin, mutta yleensä myös kuntien jäteasemilla on vastaanottomahdollisuus näillekin jätteille.
Riksdagsvalet är också kommunalval. Vi samlade kommunsektorns 13 toppmål för våren regeringsprogramsförhandlingar.